Olen lehtorina Humakissa usean vuoden ajan luonut, suunnitellut ja toteuttanut verkkoon oppimispolkuja. Aiheena suunnittelemassani verkko-opetuksessa on verkossa tehtävä nuorisotyö ja nuorten parissa työskentely verkossa. Ammattialan toimijat ovat tärkeä kumppani verkko-oppimisen toteutuksessa. Heidän palvelunsa verkossa ovat autenttinen harjoitteluympäristö opiskelijoille esimerkiksi nuorisotyötä- ja toimintaa verkossa (10 op) – verkko-opintojaksossa.
Verkko mahdollistaa ajasta ja paikasta riippumattoman oppimisen. Pedagogisena tavoitteenani on edistää verkko-oppimista sosiokonstruktiivisesti. Tämä tarkoittaa yksilöiden välistä vuoropuhelua ja siihen pääsemiseksi olen jakanut opiskelijat vertaisoppimisryhmiin (valmennusryhmät).
Opintojaksossa yhteisöllisyyttä lisäävät reaaliaikaiset webinaarit. Näiden avulla tavoitan opiskelijat verkkokontaktiin ja vertaisoppimisryhmän jäsenet tulevat opiskelijoille tutummiksi. Webinaareissa myös alan ammattilaiset tuovat osaamistaan opiskelijoille.
Teknisesti verkko-oppiminen tapahtuu Humakin Moodle verkko-oppimisalustalla ja sosiaalisen median ympäristöissä.
Nyt syksyllä 2014 Distanssi – joustava etäopetus nuorisotyöntekijöiden digitaalisten taitojen vahvistajana -hankkeessa selvitämme miten MOOCit voisivat toimia nuorten parissa verkossa työtä tekevien täydennyskoulutuksessa. Hankkeessa keskitymme etäopetuksen teknisiin ja pedagogisiin toteutusvaihtoehtoihin sekä substanssiin ja ansaintalogiikkaan. Avoimia kysymyksiä on paljon – enemmän kuin olen löytänyt niihin vastauksia.
Vaikka Humakin vastuulla hankkeessa on ennen kaikkea pedagogiseen näkökulmaan keskittyminen, niin ensimmäisenä pohdin ansaintalogiikkaa. Miten ylipäätään suomalaiseen koulutusjärjestelmään mahtuvat MOOCit (Massive Open Online Course). Meillä on avoin ammattikorkeakoulu ja avoin yliopisto, joiden kautta tutkintoon johtavien koulutusten sisältöä on avattu kaikkien saavutettavaksi. Avoimen ammattikorkeakoulun opiskelijalle oppiminen on tehty yhteismitalliseksi ja suhteellisen edulliseksi. Opinnoista saa todistuksen, jota voi hyödyntää tulevissa opinnoissa. Yhdysvalloissa ja Britanniassa, joissa MOOCit ovat suosiossa, opiskelijat maksavat suuria lukukausimaksuja opinnoistaan.
Ovatko MOOCit siis pelkkä markkinointikikka vai keino saada näkyvyyttä oppilaitokselle? Vai ovatko MOOCit tapa saada kansainvälisiä opiskelijoita? Entä kuka maksaa vielä virallisen opetusjärjestelmän ulkopuolella olevien MOOCien kustannukset?
Osallistuin 9.10.14 suomalaisen MOOC-ekosysteemin starttitilaisuuteen. Jarmo Viteli (UTA) ja Ari Korhonen (Aalto) avasivat MOOCien tarvetta koulutuksen laadun kehittämisellä. Myös muut keskustelijat toivat esille opetuksen kehittämisen. Rauhoittavaa, rohkaisevaa ja innostavaa.
Mitä uutta voivat avoimet MOOC-alustat teknisesti tuoda pedagogiikkaan olemassa olevien verkko-oppimisympäristöjen lisäksi? Myös tämä askarruttaa. Useat MOOCit on jo suuren opiskelijamäärän vuoksi toteutettu niin, että arviointia on automatisoitu. Humanistisen alan MOOCeissa oikean ja väärän vastauksen automatisointi on haasteellista. Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitos (mooc.fi) on kytkenyt opiskelijat mukaan arviointityöhön.
Palaan pedagogiikkaan. Toiveena on yhteisöllisen oppimiskokemuksen tavoittelu mahdollisessa MOOCissa. Miten tähän pääsemme, selkenee uskoakseni syksyn 2014 kuluessa.
Lisäksi jatkan yhden peruskysymykseni pureskelua: miksen vain voisi avata nykyistä Moodlessa pitämääni verkko-opintojaksoa kaikkien käyttöön MOOCiksi?
Päivi Timonen 13.10.14 / Humak